Puuh.Tänään on tehnyt mieli heittää seinään mm. puhelin. Vihaan kaikkia kotipuolesta tulevia moraalipuheluita. (Tietysti arvostan vahempiani, mutta miksi en heistä tee koskaan mitään oikein.)
Minua seuraa jatkuva ahdistus. Ihan sama mitä teen, joku inhottavuus puristaa rintakehää ja jyrsii kylkiluita ihon alla. Vetää rautalankaa pään ympärille ja jättää kaikki iloiset ilmeet keskeneräisinä häivähdyksinä kasvoille. Huutaa kärsimättömyyttä ja heittelee mokkulaa ympäri huonetta. Juo itseään jatkuvasti laskuhumalaan.
Olen kuitenkin viimeaikoina nauttinut olostani. Minulla on ollut hauskaa. Vaikka sekin ahdistaa. Siis että on hauskaa. Että katselee pilviä, hymyilee ja miettii: ''tämä se vasta on elämää''. Tai että tupakoi laiturilla hyvän ystävän kanssa, ja miettii ''tämä on eräs elämäni hienoimmista hetkistä''.
''kohta se on ohi''
Jos jättäisin tämän tekstin äskeiseen ajatukseen se jäisi tramaattisesti kolisemaan tyhjyyteen. Siksi haluan ajatella asiaa eteenpäin. ''Milloin seuraavaksi kohtaan erään elämäni hienoimmista hetkistä''
Sitten ahdistun siitä että entä jos hienot hetket on jo koettu. Entä jos edessä on vain tasaista ja harmaata? Kuinka pitkään harmaa jatkuu? Milloin se loppuu? Entä jos se ei lopu?
Juuri tällaisen itsensä analysoinin takia olen varmaan omahyväisin ihminen jonka tunnen. Omahyväisyytenikin ahdistaa minua.
Olen kirjoittanut viimeaikoina myös omahyväisiä runoja. Tässä yksi:
Jatkuvasti odotan,
kuollutta herääväksi.
hermostuneesti kuikuilen,
loppuani tulevaksi.
Mutta tällä varjoisella pysäkillä,
silti odotan loppuuni asti.
