Lapset saivat väritelkkarin.

Joulu etenee uskomattoman hitaasti, vaikka yritän nukkua ja kävellä mahdollisimman paljon.  Kuunnella musiikkia ja rauhoittua. Mutten pysty rauhoittumaan. Kolme pyhäpäivää on syntiselle sielulleni liikaa.  Voisinpa vain hypätä bussiin, ja  mennä johonkin kaupunkiin ja istua kahvilassa ja pyöriä kaupoissa katselemassa tavaroita ja ihmisiä.  Vaikka toisaalta on kyllä ihan mukavaa viettää aikaa porukoidenkin kanssa.

Viimeiset kaksi päivää ovat olleet aivan hirveitä, koska olen päättänyt olla joululoman tupakoimatta. Myisin vasemman käteni nikotiinista ja mahdollisuudesta poltaa rahani savuna ilmaan! Samalla olen kyllä päänsärkyni keskellä helvetin tyytyväinen että voin olla ilman röökiäkin. Ja sitten kun en enää kykene, on syytä lopettaa sauhuttelu kokonaan. ..Mistään ei pidä olla liian riippuvainen, mutta kaikkea voi kokeilla ja harrastaa. Jag också tyckar att dricka öl med mina kompisar, niinkuin kauniisti ruotsinkokeeseen kirjoitin, kun en muuta harrastusta keksinyt. Ja niitä muitakin harrastuksia voisi oikeasti keksiä ensi vuodelle, koska oluesta tulee vatsa kipeäksi, ja  viinistä pää!

Hmm, 2014. Jännittävää. 

Näin viime yönä unta että taidekoulun lattioiden alla meni outoja käytäviä ja vankiloita, ja sinne oli jäänyt puoleksi vuodeksi jumiin Dennis Hopper joka väitti olevansa Harvey Keitel. Tai toisinpäin. Mutta sieltä kyseinen henkilö kuitenkin ilmaantui multaisena ja riutuneena, mutta kuulemma tyytyväisenä että löysi ulos. Ihme meininki.. Unessa oli myös kevät, ja mulla oli ruotsinkokeet. 

Välillä tuntuu niin typerältä ja yksinkertaiselta. Tai siis ihmisenä. Tuntuu siltä että olisin hyvin hyvin tyhmä ihminen. En pidä siitä tunteesta. 

Saapuisipa se neiti Holmes jo sieltä  ulkomailta, niin ei tarvitsisi hapettua omassa typeryydessään. Kaipaan järkeviä ja järjenvastaisia keskustelujamme. 

En oikeen tiedä miksi kirjoitin nyt yhtään mitään, koska  ei ollut mitään sanottavaa. Aika turhaa jaarittelua.

Korppikotkat

Ulkona oli hämärää, pimeää ja pahaenteistä. Siksi lähdin.
 Hiekkatie oli täynnä upottavia kuoppia, jotka ovat silti aina vesilammikoita. Niihin hukkuminen vaatisi runsaasti epäonnea ja yritystä. Yritän silti.
 Kävelen lisää. Iloitsen itsekseni siitä että vastaantulijoita ei ole. Sitten vaivun transsiin. Koomaan, mihin lie.

 Olen taas junassa. Muut matkustajat haistavat, että haistan itsekkin, että haisen nuoruuden päidekokeilulle ja nihilismille. Ja ne muut todellakin pystyvät sormeilemaan tietoisuuttani kuolevaisuudestani. Minua kuvottaa, ja painaudun syvemmälle tuoliin. Olen uskomattoman sekaisin ja väsynyt, ja konduktööri haluaa matkalippua ja opiskelijakorttia ja parempaa palkkaa. Syömättömät ruuat muovipussissa valuvat pitkin käytävää. Ulkona pimeys rakastelee itsensä kanssa.

Menee tunteja, ja minä keskustelen siskoni ja veljeni kanssa siitä ettei joulun tarvitsisi kaikissa asioissa olla niin helvetin perinteinen. Me emme jaksaisi aina tapella. Tahoillamme me kaikki haluaisimme vain olla sama verta joulupöydässä. Ei muuta. Voisimme vaikka polttaa sen kinkun ja kaataa kuusen ja pilata sen hammasharjalla kiillotetusta katosta heijastuvan perinteikkään ahdasmielisen joulunäytelmän. Saataisiin tähänkin taloon lämpöä ja ymmärtäväisyyttä.

 Kävellessäni minä muistan niitä puheluita. Rakkauspuheluita. Täällä, kotikaupungissani. Se joku tyyppi jonka kanssa emme päässeet yhteisymmärykseen siitä seurustelemmeko vai emme. Se toinen joka kysyi rasittavuuten asti ''mitä mietin?'' enkä minä koskaan uskaltanut vastata. Niitä puheluita joissa ystäväni kertoi omista huolistaan ja minä kuuntelin. Ja sen puhelun jossa rakkautensa tunnusti ihminen jota rakastin liikaa. Siitä on jo aikaa. Vuosi sen jälkeen hänet löydettiin. Kuolleena. Ja siitäkin on jo aikaa.

Viimeaikoina olen kärsinyt huimauksesta ja siitä etten enää usko mihinkään. Mikään ei ole todellista ja kukaan ei ole olemassa,  ja kun minä ohitan entisen kouluni, mietin vain etten enää tiedä kuka olen, ja kuka iskostutti mieleeni ajatuksen siitä että joskus kävin tuolla jättämässä läksyt tekemättä.Vai keksinkö tämän kaiken itse, koska minulla on tosinaan tylsää, ja toisinaan yksinäistä. Non, je ne regette rien.
Ulkona on hämärää, pimeää ja pahaenteistä, ja minä putoan loputtomasti läpi kaiken olemassa olevan ja olemattoman, ja elämäni kattavan diaesityksen keskellä minä kävelen ja toivon totisesti että joku kertoisi minun vielä olevan elossa.

Kanavaan molemmat.

Nousin kello neljä aamulla, ja tuntui että nyt on kirjoitettava. Kun en näemmä pysty nukkumaan. Ja eilen totesin etten pysty syömään. Pystyn vainoharhaisuuteen. Pystyn teeskentelemään ettei minua kiinnosta. Mutta kiinnostaa silti. Miten tässä aina käy näin?!

Puolet yöstä mietin että miten saisin itseni ajattelemaan jotain ihan muuta. Mietin, että saatat olla sellainen tai tällainen, ja ettei tässä nyt kyllä ole ihan järkeä. Kuitenkin olet oikeasti tosi ärsyttävä tai jotain. Mutta nämä itsekeksimäni huonot puolesi eivät saa minua tarpeeksi vakuuttuneeksi siitä ettetkö olisi myöskin helvetin upea ihminen, johon nyt mitä ilmeisemmin olen päätynyt ihastumaan. Voi tunteet, kemiat ja hormoonit ja kaikki se joka ihmeellisesti jyrää terveen järjen yli seitsemän kertaa pröystäilevällä urheiluautolla ihan vaan, koska se on niin saatanan mukavaa! Ja järki on jälleen veristä mössöä tienvarressa. Loput yöstä mietin, miten saisin pyydettyä sinut vaikka kahville ilman että vaikutan jotenkin oudolta. Tai siis mitä minä enää haikailen, mehän olimme jo sängyssä?

Niin, seksi. Se mutkistaa asioita. Aina. En ymmärrä miten mikään niin intiimi asia voi etäännyttää niin paljon. Seksi on jollain tasolla kuolema. Näen sen viimeisenä fyysisen läheisyyden muotona jonka jälkeen hiuksiin jää takkuja ja ilmaan jotain vaivaantuneita lauseita siitä että ''no, katsellaan'', ''soitellaan'', jaadajaada. Viimeinen kliimaksi, jonka jälkeen voi aloitta saman rumban alusta tai mennä sinne vitun nunnaluostariin jonne aina yhdenillan juttujen jälkeen vannoo menevänsä, koska kaikesta jää vaan paha mieli.

Vai jääkö?

Ovi

Olen perseillyt sängyssä koko päivän. Ai että! Sänky on ihana asia sen jälkeen kun on kolme kuukautta nukkunut muiden ihmisten sohvilla ja lattioilla, tai sitten ollut nukkumatta ollenkaan. Mutta nyt olen palannut maailmaani punaisen oven takana, jossa hyllyssä odottaa juuri oikeat kirjat ja parhaimmat ja pahimmat levyt. Kirjoituskone pöydällä taas odottaa kuin lähtölaskennassa betoniin valettu pitkänmatkanjuoksija, lähtövalmiuteensa jämähtäneenä. Tästä on jännitys kaukana.

 Ilmaisesta spotifystä loppui juuri aika, koska olen ilmeisesti kuunnellut liika Babyshamblesia. Onneksi seaquel to prequelin pitäisi joka tapauksessa kulkeutua käsiini maanantaina jos posti on armollinen.

Vuosikin kului, ja vaikka se ei ollut helppo, niin se on nyt ohi. Ja vaikka mikään ei olekkaan ohi, Niin typerät virret kappelissa on nyt laulettu, ja sinä olet saanut kivesi. Kävin siellä ja toin sinulle sen ruusun jota en koskaan tuonut kun vielä hengitimme samaa ilmaa.

Olen varma että yläkerrassa ammuskellaan. Mitä helvettiä?

Miksi syksyllä on pakko sanoa ''Hei hei tärkeä ihminen, nähdään taas.'' Todella omituinen teema siitä nimittäin on tullut. Hyvästeistä.

Mutta yritän nyt saada itseni luottavaisille mielille se suhteen että P tulee vielä takaisin, vaikka löytäisikin itselleen hyvätuloisen Salarymanin Mangamaasta.

(tanssin tätä yhden opettajani kanssa pari päivää sitten.) 

(tätä on tullut kuunneltua paljon viimeaikoina. haluaisin kovin mennä babyshamblesien keikalle, mutta näillä tuloilla ja menoilla ei pitkälle pötkitä. tylsää.)

Nimipäivä

Puuh.Tänään on tehnyt mieli heittää seinään mm. puhelin. Vihaan kaikkia kotipuolesta tulevia moraalipuheluita. (Tietysti arvostan vahempiani, mutta miksi en heistä tee koskaan mitään oikein.)
   Minua seuraa jatkuva ahdistus. Ihan sama mitä teen, joku inhottavuus puristaa rintakehää ja jyrsii kylkiluita ihon alla. Vetää rautalankaa pään ympärille ja jättää kaikki iloiset ilmeet keskeneräisinä häivähdyksinä kasvoille. Huutaa kärsimättömyyttä ja heittelee mokkulaa ympäri huonetta. Juo itseään jatkuvasti laskuhumalaan.
Olen kuitenkin viimeaikoina nauttinut olostani. Minulla on ollut hauskaa. Vaikka sekin ahdistaa. Siis että on hauskaa. Että katselee pilviä, hymyilee ja miettii: ''tämä se vasta on elämää''. Tai että tupakoi laiturilla hyvän ystävän kanssa, ja miettii ''tämä on eräs elämäni hienoimmista hetkistä''.

''kohta se on ohi''

Jos jättäisin tämän tekstin äskeiseen ajatukseen se jäisi tramaattisesti kolisemaan tyhjyyteen. Siksi haluan ajatella asiaa eteenpäin. ''Milloin seuraavaksi kohtaan erään elämäni hienoimmista hetkistä''

Sitten ahdistun siitä että entä jos hienot hetket on jo koettu. Entä jos edessä on vain tasaista ja harmaata? Kuinka pitkään harmaa jatkuu? Milloin se loppuu? Entä jos se ei lopu?

Juuri tällaisen itsensä analysoinin takia olen varmaan omahyväisin ihminen jonka tunnen. Omahyväisyytenikin ahdistaa minua.

Olen kirjoittanut viimeaikoina myös omahyväisiä runoja. Tässä yksi:
  Jatkuvasti odotan,
  kuollutta herääväksi.
  hermostuneesti kuikuilen,
  loppuani tulevaksi.
  Mutta tällä varjoisella pysäkillä,
  silti odotan loppuuni asti.

 

Pysytään tutkalla.
Etkoilla, jatkoilla.

Minä pysyn katkolla.

Toveri orava.

Sinä annat minun aikuistua liikaa, ja liian nopeasti. Kaikki olisi helpompaa, jos olisit poissa vain hetken. Jos tulisit takaisin myöhemmin. Jos tapaisimme viellä. Jos kaikki ei olisi jatkuvaa tyhjän odottelua.

Kohta olen vanha. Ja sinä, sinä olet edelleen ikinuori.  Ja sinä hetkenä kun minä haron muinaisilla sormillani katkennutta elämänlankaani luonnollisen kuoleman harsopeitteestä,
sinä olet edelleen kuollut.
En koskaan voi, enkä halua unohtaa sinua.
Mutta tätä ikävää en kestä.

Siitä huolimatta
Aina välillä tuntuu kesältä.
Uimarannoilta ja pussikaljoilta.
Vaikka onkin viellä talvi.

Sinä olet 22 ja minä olen 100.