Nousin kello neljä aamulla, ja tuntui että nyt on kirjoitettava. Kun en näemmä pysty nukkumaan. Ja eilen totesin etten pysty syömään. Pystyn vainoharhaisuuteen. Pystyn teeskentelemään ettei minua kiinnosta. Mutta kiinnostaa silti. Miten tässä aina käy näin?!
Puolet yöstä mietin että miten saisin itseni ajattelemaan jotain ihan muuta. Mietin, että saatat olla sellainen tai tällainen, ja ettei tässä nyt kyllä ole ihan järkeä. Kuitenkin olet oikeasti tosi ärsyttävä tai jotain. Mutta nämä itsekeksimäni huonot puolesi eivät saa minua tarpeeksi vakuuttuneeksi siitä ettetkö olisi myöskin helvetin upea ihminen, johon nyt mitä ilmeisemmin olen päätynyt ihastumaan. Voi tunteet, kemiat ja hormoonit ja kaikki se joka ihmeellisesti jyrää terveen järjen yli seitsemän kertaa pröystäilevällä urheiluautolla ihan vaan, koska se on niin saatanan mukavaa! Ja järki on jälleen veristä mössöä tienvarressa. Loput yöstä mietin, miten saisin pyydettyä sinut vaikka kahville ilman että vaikutan jotenkin oudolta. Tai siis mitä minä enää haikailen, mehän olimme jo sängyssä?
Niin, seksi. Se mutkistaa asioita. Aina. En ymmärrä miten mikään niin intiimi asia voi etäännyttää niin paljon. Seksi on jollain tasolla kuolema. Näen sen viimeisenä fyysisen läheisyyden muotona jonka jälkeen hiuksiin jää takkuja ja ilmaan jotain vaivaantuneita lauseita siitä että ''no, katsellaan'', ''soitellaan'', jaadajaada. Viimeinen kliimaksi, jonka jälkeen voi aloitta saman rumban alusta tai mennä sinne vitun nunnaluostariin jonne aina yhdenillan juttujen jälkeen vannoo menevänsä, koska kaikesta jää vaan paha mieli.
Vai jääkö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti