Yritä myöhemmin uudelleen.

Moniulotteinen ajattelu on haasteellista. Aina on joku tahko pimennossa ja toinen suora näyttää yksiselitteiseltä. Ja sitten kun asioita kääntelee, niin huomaa että että kaikki on monimutkaista, mutta silti yksittäiset asiat ovat yksinkertaisita. Kunnes ne eivät taas ole. Äh. Tuntuu että helpompaa olisi katsoa vain yhdestä kulmasta ja kieltäytyä enää kääntämästä katsettaan muualle.Mutta päädyn silti pyörittelemään tätä moniulotteisuuta  mahdollisimman pitkään, oikeastaan etsimättä mitään rehellistä ratkaisua mihinkään. Kunhan pyörittelen.

Ehkä voin sitten loppujeni lopuksi todeta että a)olen nähnyt kaiken, mutten oppinut mitään.
b) olen oppinut kaiken, mutten ymmärtänyt mitään. c) missään ei ollut mitään järkeä.

Elämä, mitä olet. En ymmärrä sinua. Jos joku antaisi minulle nyt noin viisi vuotta elinaikaa, olisin surun murtama, koska aikaa olisi liian vähän. Mutta haluaisi käyttää aikani hyvin. Haluaisi hymyillä. Halata. Matkustaa. Keskustella. Nauraa. Kokeilla. Innostua. Kuunnella. Ja nauttia kesäpäivistä valittamatta ampiaisista ja kuumuudesta, ja miettimättä sateen mahdollisuutta. Haluaisin tuntea huolettomuutta. Mutten väliinpitämättömyyttä.. 

Vaan sen sijaan; minulle on annettu loputtomalta tuntuva määrä tunteja, vartteja ja kuukausia. Kyllästyttää. Ja minä olen sopinut etten kuole. Sanallinen sopimuksemme kuului: '' sovitaanko että eletään vielä kuusi vuotta. Kuusi vuotta, se ei ole liian pitkä aika, mutta se on tarpeeksi pitkä. pysytään toistemme tukena, ja jos kuuden vuoden jälkeenkin tuntuu kamalalta, on lupa lähteä. mutta ei ennen sitä.'' Sopimus oli ideani, koska halusin varmistaa etten jäisi yksin. Taas.

Mutta voi, olisinpa tehnyt sopimuksen omasta tahdostani elää, enkä pelostani jäädä yksin. Se värittää liikaa elämääni. Kuolema,jonka kanssa ei voi tehdä sopimuksia.. Minä tunnen kuinka se haluaa viedä kaikki tärkeät ihmiseni. Se ei vienyt heitä sen viimeisimmän jälkeen, mutta pitää minut jatkuvasti tietoisena siitä että kykenee siihen. Ja minä en voi kun katsoa vierestä. Minä en kestä sitä. Vielä neljä ja puolivuotta pitäisi kärsiä. Ei hymyillä, ei halata, ei matkustaa. Kärsiä.

Ristiriitaa on kai turha osoitella?
(tämän tekstin on kai tarkoitus kuvata miltä minusta oikeasti tuntuu. Siis pohjimmiltaan. Kaikki muu on päälleliimattua, ja tämä on kaiken ydin. En tiedä selittääkö tämä kellekkään mitään, mutta itselleni ainakin sen kirjoittaminen sai aikaan päänsäryn.)

”logistinen virhe”

Jotkut saivat banaaneja, vaikka pyysivät huumeita.

Olen jämähtänyt vapaa-aikaan. Herään ja menen nukkumaan. Siinä välissä voi katsoa jonkun elokuvan jos omasta päivästä puuttuu draaman kaari. Aloitimme kämppikseni kanssa tipattoman puolikuun. Uskon sen olevan hyvä idea, koska en täysin saa rakennettua järkevää yleiskuvaa kaikesta siitä hattarasta ja rautalangasta ja krapulaisista aamuista joita viimepäivät ovat pitäneet sisällään.

Kun vaihtaa ihmisiä  lennosta, ja muuttaa kuvioita omaksi parhaakseen, on lähes pakollista kyseenalaisaa omaa moraaliaan, vain tajutakseen ettei sitä ole. Kaikki sujuu kuin tanssi. Kappale vaihtuu. Ja onhan vain kohteliasta päättää tanssi, jos astelemme toisemme varpaille vilkuillessamme muita. Varpaat eivät sitä kauaa kestä, ja turvakengillä on hankalaa tanssia. Enkä koskaan halua piilottaa tunteita rautakärkien taakse, jos en koskaan enää uskalla olla ilman niitä. Me emme ole täällä toistemme tuhottavina.

Yöllä kissanpentu leikki loputtomasti huultenrajauskynällä, ja minä väittelin loputtomasti siitä, pitäisiko naamani iho repiä irti, vai ei. Minä pidin pääni, vaikka minulle kuinka vakuuteltiin idean loistavuutta, ja vähäteltiin sitä, että tarvitsen kasvojani vielä. Mutta koska pidin pääni, sain myös säilyttää sen.

Untahan tämä tietysti oli, vaan välillä tuntuu, ettei uni ole kovin kaukana todellisuudesta.
Kaikki on osa matkaa ja seikkailua, jos vain päättää, ettei ole koskaan perillä.