Hetken kestää elämää.

Joulu tekee tuloaan. Yritän suhtautua siihen neutraalisti. Tai joulumielellä, niinku, joulumielellä.
Lainasin Irvine Welshin Liiman, koska mua vitutti tänään niin paljon että pää meinas räjähtää(ja Welsh on number one kirjailja silloin kun maailma on mätä.)!
  Teki kaupungilla mieli vaan potkia vastaantulijoiden sääret täyteen mustelmia, koska ihmiset on niin turhia ja ärsyttäviä, mutta silti niillä on aina joku joka  rakastaa niitä enemmän kuin olisi tervettä. Ja sitten ne saatanat aina menee ja kuolee, ja jättää jälkeensä vain katkeria säärtenpotkijoita. HURM!!?!

Kahvilassa oli huutavia kakaroita, eikä kahvikaan ollut hyvää. Voisiko laki määrätä ulkonaliikkumiskiellon alle 12 vuotiaille, jos ne ei osaa pitää turpaansa ummessa silloin kun minä haluan juoda rauhassa kahvia!!! Tai olisko mitenkään mahdollista geenimanipuloida noita lisääntyjiä niin, että niiden jälkikasvu ois vähän hiljaisempaa..? Ja; miksi se nollavuotias Homo-petteri pitää ottaa pois sieltä vaunuista, jos se ei osaa viellä kävellä, ja kaatuu naamalleen lattialle heti kun sen jalat koskee sitä lattiaa. Ja sitten se itkee. Ja huutaa. Ja rääkyy, Eikä lopeta ikinä!

  Olen tänään polttanut VAIN 2 tupakka!!! Ja eilen en yhtään!! Erittäin edistyksellistä. 

Odotan jo mahdollista muuttoa ihan innoissani. Ei enää tj:tä. Ei enää yksinäisyyttä (?). Pelkkää nuorekasta jännää, ja älykästä ja hauskaa. Ja kahden ihmisen tiskit. Matka koulullekkin väheni niin että ehdin sinne varmaan viidessä minuutissa! CoolCool

Minä kahvia keitän, ja kahvit juon.

Ahdistaa. Paljon. Enemmän. Hajottaa. Paljon. Enemmän. Kuin. Eilen. Tai. No. En. Ole. Varma.
En ole nähnyt ihmisiä viime perjantain jälkeen. Huomenna on kritiikkipäivä. Vihaan niitä päiviä. En halua mennä kouluun. Eli en ehkä mene sinne. Se on helppo ratkaisu.

En ole ostanut yhtään joululahjaa. En lähettänyt yhtään joulukorttia. Mutta jos maailmanloppu tulee 21. pvä, kukaan ei ehdi muistelemaan pahalla.  Mun kämppä on TAAS sotkuinen.

 Olen todella tylsistynyt. Usein. En enää pidä maalaamisesta.

Sekavaa tekstiä. En jotenkin osaa nyt yhtään. Mutta olkoon.

Think I'm alive
Probably just breathing

Osat koneeni on loppuun kuluneet

Sunnuntai. En ajatellut tänään liikkua kämpästäni, mutta aloin äsken ajattelemaan glögiä, mikä tietysti aiheutti sen että haluan sitä nyt. Noo, ehkä voin poistua lähikauppaan.

Jäätee on hyvää.

Mä olen alkanut hymyilemään taloni seinille. Siinä toivossa että hymyni, ja seinän välissä on eräs mahdollisesti näkymätön henkilö, jonka toivon vielä joskus näkeväni. Hän ei puhu. Mutta joskus meillä on hauskoja äänettömiä keskusteluja joiden jälkeen meinaan purskahtaa nauruun. Jokin aika sitten me kävimme vielä samoja vanhoja keskusteluja. Niitä joita kävimme silloin kun hän oli Siru, ja minä olin Huuru. Nyt keskustelut ovat uusia. Puhumme oravista. Puhumme John Cooper Clarkista. Mutta emme koskaan heitä läppää kuolemisesta. Minun hienotunteisuuteni, ja hänen osaanottonsa suruun. Mutta meillä on aikaa, vielä joskus, puhua siitäkin.

Pidän itseäni hieman hulluna edellämainitun takia. Ikävöinkö niin paljon?

Ikävöin, ja enemmänkin.
Mutten usko että se on syy sille miksi käyn keskusteluja kanssasi pääni sisällä, sillä olen miettinyt asioita, ja todennut että minulla on myös ihan hirveä ikävä itseäni. Sitä osaa joka kornisti sanottuna kuoli mukanasi. Toisin sanoen se Huuru, joka hengasi sinun kanssasi. Vain sinun. Se oli se rappiollinen, mutta vastuuntuntoinen, dramaattinen, hauska ja hieman hullu ovela paskiainen. Erikoisvoimina nopea läpän heitto, sopeutuminen, hauskan pitäminen, sekä kyky juoda olutta aamu kahdeksaan.
Uskon että sinä olit parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Kunnes kuolit.