Sunnuntai. En ajatellut tänään liikkua kämpästäni, mutta aloin äsken ajattelemaan glögiä, mikä tietysti aiheutti sen että haluan sitä nyt. Noo, ehkä voin poistua lähikauppaan.
Jäätee on hyvää.
Mä olen alkanut hymyilemään taloni seinille. Siinä toivossa että hymyni, ja seinän välissä on eräs mahdollisesti näkymätön henkilö, jonka toivon vielä joskus näkeväni. Hän ei puhu. Mutta joskus meillä on hauskoja äänettömiä keskusteluja joiden jälkeen meinaan purskahtaa nauruun. Jokin aika sitten me kävimme vielä samoja vanhoja keskusteluja. Niitä joita kävimme silloin kun hän oli Siru, ja minä olin Huuru. Nyt keskustelut ovat uusia. Puhumme oravista. Puhumme John Cooper Clarkista. Mutta emme koskaan heitä läppää kuolemisesta. Minun hienotunteisuuteni, ja hänen osaanottonsa suruun. Mutta meillä on aikaa, vielä joskus, puhua siitäkin.
Pidän itseäni hieman hulluna edellämainitun takia. Ikävöinkö niin paljon?
Ikävöin, ja enemmänkin.
Mutten usko että se on syy sille miksi käyn keskusteluja kanssasi pääni sisällä, sillä olen miettinyt asioita, ja todennut että minulla on myös ihan hirveä ikävä itseäni. Sitä osaa joka kornisti sanottuna kuoli mukanasi. Toisin sanoen se Huuru, joka hengasi sinun kanssasi. Vain sinun. Se oli se rappiollinen, mutta vastuuntuntoinen, dramaattinen, hauska ja hieman hullu ovela paskiainen. Erikoisvoimina nopea läpän heitto, sopeutuminen, hauskan pitäminen, sekä kyky juoda olutta aamu kahdeksaan.
Uskon että sinä olit parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Kunnes kuolit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti