Moniulotteinen ajattelu on haasteellista. Aina on joku tahko pimennossa ja toinen suora näyttää yksiselitteiseltä. Ja sitten kun asioita kääntelee, niin huomaa että että kaikki on monimutkaista, mutta silti yksittäiset asiat ovat yksinkertaisita. Kunnes ne eivät taas ole. Äh. Tuntuu että helpompaa olisi katsoa vain yhdestä kulmasta ja kieltäytyä enää kääntämästä katsettaan muualle.Mutta päädyn silti pyörittelemään tätä moniulotteisuuta mahdollisimman pitkään, oikeastaan etsimättä mitään rehellistä ratkaisua mihinkään. Kunhan pyörittelen.
Ehkä voin sitten loppujeni lopuksi todeta että a)olen nähnyt kaiken, mutten oppinut mitään.
b) olen oppinut kaiken, mutten ymmärtänyt mitään. c) missään ei ollut mitään järkeä.
Elämä, mitä olet. En ymmärrä sinua. Jos joku antaisi minulle nyt noin viisi vuotta elinaikaa, olisin surun murtama, koska aikaa olisi liian vähän. Mutta haluaisi käyttää aikani hyvin. Haluaisi hymyillä. Halata. Matkustaa. Keskustella. Nauraa. Kokeilla. Innostua. Kuunnella. Ja nauttia kesäpäivistä valittamatta ampiaisista ja kuumuudesta, ja miettimättä sateen mahdollisuutta. Haluaisin tuntea huolettomuutta. Mutten väliinpitämättömyyttä..
Vaan sen sijaan; minulle on annettu loputtomalta tuntuva määrä tunteja, vartteja ja kuukausia. Kyllästyttää. Ja minä olen sopinut etten kuole. Sanallinen sopimuksemme kuului: '' sovitaanko että eletään vielä kuusi vuotta. Kuusi vuotta, se ei ole liian pitkä aika, mutta se on tarpeeksi pitkä. pysytään toistemme tukena, ja jos kuuden vuoden jälkeenkin tuntuu kamalalta, on lupa lähteä. mutta ei ennen sitä.'' Sopimus oli ideani, koska halusin varmistaa etten jäisi yksin. Taas.
Mutta voi, olisinpa tehnyt sopimuksen omasta tahdostani elää, enkä pelostani jäädä yksin. Se värittää liikaa elämääni. Kuolema,jonka kanssa ei voi tehdä sopimuksia.. Minä tunnen kuinka se haluaa viedä kaikki tärkeät ihmiseni. Se ei vienyt heitä sen viimeisimmän jälkeen, mutta pitää minut jatkuvasti tietoisena siitä että kykenee siihen. Ja minä en voi kun katsoa vierestä. Minä en kestä sitä. Vielä neljä ja puolivuotta pitäisi kärsiä. Ei hymyillä, ei halata, ei matkustaa. Kärsiä.
Ristiriitaa on kai turha osoitella?
(tämän tekstin on kai tarkoitus kuvata miltä minusta oikeasti tuntuu. Siis pohjimmiltaan. Kaikki muu on päälleliimattua, ja tämä on kaiken ydin. En tiedä selittääkö tämä kellekkään mitään, mutta itselleni ainakin sen kirjoittaminen sai aikaan päänsäryn.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti