Tuhkimon lasikenkä katosi jo kauan sitten, eikä sen ole tarkoituskaan löytyä ennen kuin se tuo mukanaan menneisyyden haamuja, ja jotain otteita illasta josta tuhkimo itse ei muista mitään.
Pointitkin ovat kadonneet, ja enää on vain tyhjiä sanoja, ja kysymyksiä kuten: Miksi teen, kun en välitä? Miksi menen, kun ei kiinnosta? Harmaiden päivien sydäntäsärkevin ongelma on olla ihminen. Ja hankalinta on olla elossa.
Pelottavinta on jos uppoan, kun vihdoin uskallan lopettaa uimasta ämpäreissä, laseissa ja tiskialtaissa, joissa hukkumisen riski on mitätön. Massaan minä hukun, omaani, ja pieniin ihmismääriin jotka venkoilevat tärkeinä, etäisinä ja läheisinä, liian lähelle ja liian kauas.
Yritän olla sanallisesti oksentamatta itseäni kaiken keskelle auringoksi jota kukin planeetta-ystävä kiertää niin läheltä kun tarpeelliseksi näkee, kiertääkiertää, pysähtymättä, luotettavina kuin autot moottoriteillä niin kauan kun minä en hyppää ongelmineni tielle, ja tuhoa kaikkea. Niin kauan kun silmät pysyvät auki ja moottoritietä jatkuu, ja kukaan ei käyttäydy kuin kahjo.
Ei-ei, en ole keskiössä ja ja silloin kun olen, kiertävät minua vain kaikki kauniit ajatukset ja hirveät pelot ja kaiken keskellä ritisee hiljainen ahdistus polttaen kaikkea kuin nuotio kuivia halkoja. Rits Räts, Hajoaminen on pysäytettävä. Haluan kiertää kaikkia elämäni aurinkoja. En itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti