Örkki on haiseva lahja.

No jo on aikaa siitä kun viimeksi päivitin.  Nyt kuitenkin ajattelin että, ennen kuin menetän kirjoitustaitoni kokonaan, voisin kirjoittaa jotain.

Sen jälkeen kun Siru kuoli, kaikki on ollut vähän mössöä. Eikä niin vähänkään. Korvaamaton ihminen on korvaamaton ihminen. Ei siitä pääse mihinkään. Mutta juuri nyt en oikeastaan halua, enkä jaksa puhua aiheesta. Minulla on ikävä. Meillä kaikilla on. Mutta ei auta. Menemme eteenpäin. Unohdamme hetkeksi. Podemme huonoa omatuntoa. Itkemme. Makaamme sängyllä ja vannomme ettemme enää ikinä tee mitään. Emme ilman sinua. Päivässä kyllästymme, ja lähdemme ulos. Se helpottaa, eikö? Otamme itseämme niskasta kiinni ja päätämme että on elettävä niin kauan kuin vain mahdollista. Maailma on kaunis, ja elämä lyhyt. Käymme koulussa, teemme töitä. Näemme ystäviämme ja ystäviäsi, Porukkaa, jossa vannomme vuorotellen elävämme loppuelämämme. Ei mitään typeeryyksiä. Yhdetkin hautajaiset olivat liika. Ei enää. Silti emme usko edes itseämme, tai puolla ehdotonta haluumme jatkaa. Toisinaan näemme kavereita, nauramme heidän kanssaan, mutta huomaamme paheksuvamme heidän skandaalinhakuisuuttaan. ''Voi ei, mihin se kuoli?'' ''Noin nuorena'' niinpä, aivan kamalaa, ''hänhän oli saman ikäinen kuin minä.'' kyllä, sinäkin kuolet. Sitten tapaamme tuttuja, jotka piristävät tietämättömyydellään, sekä sillä, ettemme oikeastaan tunne heitä. Ja suottapa heihin tutustumaankaan, nehän kuolevat kuitenkin. Välillä syytämmä itseämme, välillä syytämme muita. Toivomme aikakonetta, toivomme toista mahdollisuutta. Vaan emme toivo lisämahdollisuuksia Sirulle. Toivomme niitä itsellemme. Kunpa vain olisin tajunnut välittää enemmän. Voi kun et olisi ollut silloin yksin!

Nyt olisimme kaikki kanssasi. Mehän rakastimme sinua. Me mietimme sinua, me muistelemme sinua. Osa meistä toivoo että tapaamme viellä. Ja osa meistä tietää, että tapaamme. Mehän rakastamme sinua.

(pyydän syvästi anteeksi kornia kirjoitustani, mutta tämä on parasta mihin nyt pystyin.)